Tummia sointeja,
elämän mustia möykkyjä,
olen paennut valoon,
kohdannut elämän uudelleen,
ja tyytynyt kohtaloon.
Rotankolossa asuin,
enkä osannut piilosta ulos,
yksinäiset ajatukseni,
piilottevat ja varjossa olevat,
kahlitsivat minut silloin.
Kun pääsin siivilleni,
otin oman lentoreittini,
kukaan ei uskonut minua,
mutta ymmärrän silti enemmän,
kuinka vaikeaa se on ollut,
kun olen ollut vain muille,
se harhaluuloinen mummo,
joka ei sitä itse tiedosta!
Miksi näin kävi,
olen ollut eksynyt eläin,
äänimaailman kaappaama,
ne pirut varastivat sieluni,
mutta vain hetkeksi sen saivat,
ja nyt olen jälleen oma itseni.
Elän kuten tahdon,
otan irti päivistäni kaikki,
mikä on irti saatavissa,
ja elän kuin olisi aika,
se viimeinen päivä,
joka elämässäni on!
Kuolema kolkutti ovella,
puristi kovasti rinnastani,
mutta en antautunut sille,
vaan kestin kaiken sen kivun,
ja sain uuden mahdollisuuden,
miksi en silloin eläisi,
kuten elää pitää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti