Hän painoi enää tuskin neljääkymmentä kiloa. Iho oli ryppyinen kuin vanhalla ihmisellä. Hänet oli puettava aamulla, hän ei saanut enää itse vaatteita päälleen. Voimat olivat ehtyneet pikkuhiljaa, eikä lääkkeet enää parantaneet hänen oloaan.
Hän oli aivan liian uupunut itsekin työstään autonkuljettajana ja hänen oli selvittävä työpäivistään, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän pelkäsi joka päivä, että se oli heidän viimeinen yhteisensä. Mutta hän hengitti vielä ja hän pystyi puhumaan hetken aikaa. Hereillä hän oli tuskin montaa minuuttia kerrallaan. Vaikeasti hän pystyi syömään tai nielemään, vain muutaman tabletin lääkkeitä päivässä. Ruokaa hän tuskin enää söi.
Päivät hän selviytyi vanhempien naisten tuella. Niissä häntä auttoivat tutut vanhemmat naiset. Eihän töistä voinut olla poissa. Jonkun muun piti olla seurana. Tuskin hän tuntia enempää valvoi enää. Mutta ei häntä voinut jättää yksin, siinä lopun tilanteessa. Huoneissa leijaili tuttu savun haju, eikä sairaalaan ollut varaa heillä, köyhillä ihmisillä. Kuka olisi siinä auttanut, elleivät omat vanhat sukulaiset olisi olleet läsnä?
Jokainen päivä oli selviytymistä, jokainen hetki saattoi olla viimeinen. Vakava parantumaton sairaus oli armoton seuralainen. Toiset rukoilivat, toiset olivat vain läsnä. Jokainen suri omalla tavallaan, eikä kukaan tiennyt jäljellä olevaa aikaa. Miten ihminen selviytyy menetyksestään? Miten elämä voi olla väärin, jos nuori ihminen menee ennen vanhempiaan?
Aika oli menettänyt merkityksensä. Ei he olleet saaneet lapsia, eikä niistä ollut huolta. Mutta lapsi olisi ehkä lohduttanut enemmän, antanut merkityksen elämän suunnalle. Siinä oli pohjaton huoli, miten ihmiset olivatkaan kysyneet, miksi heillä ei ole lapsia.
Olisi ollut paljon yhteisiä suunnitelmia, yhteistä aikaa jäljellä. Toivoa ei enää paljon ollut jäljellä, siitä kaikesta, mistä he olivat yhdessä haaveilleet. Miten elämä voi olla näin julma?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti