Hiljainen tappaja

Aamuaurinko pilkisti pitsiverhojen takaa. Hiukan valoa se antoi ankeaan päivään. Yö oli ollut levoton, kuumeinen otsa oli hien peitossa, ja hän valitti hiljaa kipujaan. Miten toista voi auttaa ja miten voisi ottaa toisen tuskan pois edes hetkeksi? Se oli erittäin ahdistavaa nähdä toisen kärsymys voimatta itse auttaa mitenkään, eikä voinut kuin olla vähän aikaa toisen kyljessä kiinni. Oli kuin aika olisi pysähtynyt jopa sydämessä, eikä olisi mitään ulospääsyä.

Oli vain hetki enää aikaa, kun olisi lähdettävä töihin, päivä tulisi olemaan pitkä. Ei tähän olisi mitään ratkaisua eikä mitään, mikä voisi tässä tilanteessa auttaa. Joskus he pystyivät vain olemaan hiljaa, ja tuntea vielä toistensa lämpöä. Syleillä hetken aikaa. Kunnes tuli uupumus, eikä hän enää jaksanut olla läsnä, vaan nukahti hetkeksi, herätäkseen taas seuraavana hetkenä kipuihin. Hän silmissään hohti kuumeisen katse, ja käsi tuntui lämpimältä. Mutta välillä taas häntä paleli kovasti, ja heikko ruumis vapisi vilunväristysten puistaessa häntä.

Miten hän selviäisi tänään? Sitä ei voinut enää tietää, sairaus oli vienyt voimat, ja jopa pieni nuhakuume tuntui ylivoimaiselta. Kukapa olisi tiennyt, jos hän ei enää illalla olisi hengissä? Oli kuin tuulenhenkäys tämä ihmisen elämä, niin heikko ja hento, ja helposti pois haihtuva. Sitä ei voinut miettiä pidempään, oli vain kiiruhdettava pian töihin. Oltava valmiina palvelemaan muita, ja tehtävä töitä enemmän, että pystyi maksamaan edes pientä taskurahaa naisille, jotka auttoivat heitä. He pesivät pyykit, korjasivat vaatteita, tekivät ruokaa ja siivosivat asuntoa, mutta tärkeimpänä tehtävänään he pitivät huolta hänen vaimostaan.

Hän oli tuskin nukkunut montakaan tuntia, uni painoi silmiä ja silti hänen oli lähdettävä. Hiljaa hän jätti kodin ja vaimonsa vanhemman naisen huoleksi. Omia sukulaisia oli vähän. Hänen sukunsa olisi pian sammuva, jos hän ei saisi lapsia. Mutta se ei tuntunut nyt tärkeältä. Ajatus oli vain kaukainen haave enää hänen elämässään. Tärkeintä oli jaksaa nyt ja yrittää olla läsnä. Aika olisi rajallista, jokainen päivä vei lähemmäksi toista rantaa, jota hän ei vielä tuntenut!