Lapsuuden rikkaus

Kaikki se kauneus oli siellä korvessa,
kesäaamuiset usvat pellon yllä,
kun heräsi aikaisin äidin lähtiessä lypsylle,
ja ne sateiset ropinat aitan katolla,
ja tuimat ukkosen jyrinät,
kun salamat halkoivat taivaanrannassa,
ja kuumat hohtavat helteet,
ne tuntuivat tukalalta ullakon komeroissa.

Miten minä nautin metsästä siellä,
hyppelehdin kiveltä toiselle,
leikin vanhoilla rikkinäisillä astioilla,
enkä minä mistään huolta tuntenut,
rakensin tarvittaessa risuista majan,
tai talvella kaatojen jälkeen kuusen havuista,
kun ne talvella oli hangen päällä,

Miten hieno oli se metsän lapsen koti,
siellä kivien ja kantojen keskellä,
kauniita kukkakuvioita ja kultausta,
ja kahvia juotiin rikkinäisistä kupeistä,
ja palasetkin kelpasit koristeiksi,
ja ne lasiset kuvioidut ohuet lasit,
jotka kestivät vain hetken lapsiperheessä,
sinne nekin kannoimme omiin koteihimme,
joita metsään siskojen kanssa perustimme.

Mikä oli lapsen ollessa siinä maailmassa,
siinä oli enemmän mielikuvistusta,
kuin kukaan arvasi olevan olemassa,
lapsi löysi ilon pienistä rikkinäisistä palasista,
huomasi kukan tai hirven kuvan lasinpalasesta.

En minä ihmistä voi nykyäänkään tuomita,
koska minä en voi tietää elämän  taustoja,
ei vaikka itselleni tulisi haittaa jostakin,
sillä ymmärrän elämän kääntöpuolen.

Olen saanut kasvaa turvallisessa ympäristössä,
ja sellaisessa suojatussa maaseutuympäristössä,
meillä oli metsä ympärillä leikkipaikkana,
opimme elämään vähillä tarvikkeilla,
emmekä me kaivanneet sinne  mitään,
eikä onneksi ollutkaan mitään nykyajan välineitä,
eihän meillä ollut edes sähköäkään sielläkään,
oli vain läheinen luonto, perhe ja kotieläimet,
mitä me lapset muuta osasimme kaivata,
meillä oli rakastavat vanhemmat,
ja sisaruksista paljon seuraa.

Meille jokaiselle lapselle annettiin nimikkolehmä,
Heila, Ilona, Iiris, Neilikka, Mielikki,
minun lehmäni hurjapäinen Heila,
se nosti helposti sarvillaan hameenhelmasta,
takaapäin jos ei osannut sitä varoa,
ja olihan meillä se Tiina-kanakin,
joka seurasi meidän leikeissä kaikkialle,
jonka isä vanhingossa myi jonnekin Joutsaan kai,
ja Tepevä-pystykorva piti myös meidän puolta,
sekä Tanu-hevosen jouhissa sai jopa roikkua,
ja kulkea sen vatsan alta, se tiesi suojella meitä.

Ei siinä muuta osannut edes kaivata,
eli vain täysillä ja oli kaikessa mukana!