Kuinka minä pelkäsin,
että rikkoisin riisiposliinikupin,
kun siitä piti poistaa pölyt,
tai kiillottaa niitä ruokailuvälineitä,
tai aitoa pronssipatsasta puunata,
se oli hienostoperheessä apulaisen arkea.
Kun muistaa kuinka arkana olin siellä,
yli neljäkymmentä vuotta sitten,
niillä Park Avenuen hienostokodeissa,
ja etsin paikkaani kodinhoitajana,
niin olin hyvin nuori ja kokematon.
Mutta moni kutsui minut tutustumaan,
ja niin minä päädyin sinne,
valkoiseen palveluspukuun puetuksi,
että kaikki näkivät heti arvoni siellä,
ja pyykkejä pesin ja silitin vaatteita,
kaikki pyykit alusvaatteista lähtien.
Ja minä kiillotin joka päivä sen patsaan,
ja kävin siellä vitriinikaapissa katsomassa,
että astiat olivat kirkkaita ja valkoisia,
ja miten minä pelkäsin että rikkoisin jotain.
Kuinka minä saatoin rouvan minkkiturkissa,
sinne kirurgin vastaantotolle leikkauksen jälkeen,
enkä minä osannut mitään siinä pelätä,
häntä itseään vain ehkä jännitti enemmän.
Ihminen selviytyy missä tahansa tehtävässä,
sen minäkin nopeasti opin ja tavat myös,
ne pikkuiset kolikot kaapeissa tärppeinä,
säilyvätkö ne siellä vai meneekö ne taskuihin?
Minä vaihdoin työpaikkaa kuitenkin,
ja olin lopulta henkilökohtaisena avustajana,
opin kokkaamaan kosher -ruokaa,
ja hakemaan tarvikkeet oikeasta paikasta,
ja tunsin, että ymmärrys oli molemminpuolinen.
Minä pidin kaupungin sykkeestä ja monipuolisuudesta,
ja sinne ehkä olisin päätynyt jäämäänkin,
jos paperiasiat olisivat sujuneet paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti