Mitä enemmän oli tapahtunut, sitä epätoivoisemmaksi hän muuttui. Hän ei pystynyt käsittämään tapahtumia. Hän oli ahdistuneempi ja väsyneempi. Hän tunsi olevansa jossakin ansassa, josta ei ollut ulospääsyä. Mitä hän ei käsittänyt olivat äänet, jotka vain hän kuuli. Miten ne hiljenivät tai vaikenivat joskus. Sitäkään hän ei ymmärtänyt, miten kovemmat äänet peittivät ne, eikä hän kuullut niitä, jos hän keskittyi tarpeeksi muuhun työhön.
Arvostelu ja vääräuskoisuus olivat hänelle liikaa. Hän tuli epätoivoiseksi siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän poltti vahingossa kätensä, ja se fyysinen kipu tuntui hyvältä, koska hän unohti muun tuskan ja ahdistuksen. Hän poltti liedellä lisää kättään, sillä fyysinen kipu toi uutta ajateltavaa. Oliko hän tulossa hulluksi? Sitä hän ei tiennyt.
Ystävät eivät ymmärtäneet tapahtumia. Hän oli jäänyt yksin, ja huomasi olevan helpompaa, jos hän valehtelisi kuin puhuisi totta tapahtumista.
Tuska ja ahdistus kasvoivat elämää hallitseviksi tekijöiksi. Mahtuisiko elämään enää muuta?
Hänet valtasi usein pelko, että hänestä tehtäisiin mielenvikainen, ja hänet suljettaisiin johonkin laitokseen loppuelämänsä ajaksi. Oli helpompi vaieta kuin kertoa asioista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti