Hän olin niin hauras,
silloin viimeisinä aikoina,
hennot hiukset jäljellä,
kasvoilla näkyi jo väsymys,
elämää on vielä edessä,
ehkä, tuskin voimme tietää.
Illat olivat usein sanattomia,
niinkuin olivat päivätkin,
jos hän vaivoin enää jaksoi valvoa,
olla hereillä vain tunnin tai kaksi,
muuten hän nukkui siinä sohvalla,
sen pehmeän torkkupeiton alla,
jonka olin tuonut hänelle siihen,
eikä häntä silloin palellut.
Olin vain hiljaa usein itsekin,
katsoin televisiota tai luin,
eikä häntä äänet enää häirinneet,
hän oli jo pääsemässä pian pois,
hänen aikansa alkoi täyttymään,
emmekä enää voineet mitään,
sillä elämä vain loppuu joskus,
ja kaikki kuihtuu pois.
Vimeinen kuukausi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti