tiistai 29. marraskuuta 2016

Lapsuudesta ja nuoruudesta

Olen syntynyt metsien keskelle korpeen. Siellä ei ollut sähkövaloja, oli vain pari kaasulamppua, toinen tuvassa ja toinen kammarissa. Navetassa oli oma kaasulamppu. Pimeää oli ulkona koko pitkän talven ajan eikä juuri muuta näkynyt kuin ehkä joku pieni valo muutaman sadan metrin päästä toisesta talosta. Kuu paistoi ja toi valoa pimeään yöhön talvella.

Me lapset elimme siellä, leikimme metsissä, navetassa, jossa oli muutaman lehmää ja vasikkaa, hevonen sekä kanalassa. Me vietimme paljon aikaa ulkona lähimetsissä ja ulkorakennuksissa, lähijärvellä ja joella kesäisin. Totuimme elämään siellä luonnon ehdoilla.

Työhön oli tartuttava jo varhain. Seitsemän vanhasta lähtien oli navettavuorot viikonloppuisin. Laskimme patoihin veden ja teimme tulen padan alle, eihän se aina onnistunut, vaan piti yrittää. Heti kun pystyi oli kannettava lehmille ja hevoselle heiniä, luotava lantaa ja yritettävä auttaa lehmien ja vasikoiden hoidossa. Se ole tavallista elämää Suomen maaseudulla silloin 1950 ja 1960 -luvuilla. Elämä ei ollut niin kummoista. Sitten joskus kymmenen ikäisenä pääsi keskikouluun ja kirjastoihin ja tiedonjano kasvoi. Olin varmaan kymmenen vanha, kun pääsin kyläkaupaan ja sain limsaa ja pian kohta isä toi joskus jopa jäätelöä. Oli meillä lapsilla ihmettelemistä.

Koulumatka oli viisi kilometriä. Aamulla pääsimme isomman tien varteen maitoautokyydissä. Sitten taksin kyytiin loput kolme kilometriä. Iltapäivällä kävelimme ison tien varresta sen reilut kaksikilometriä, oli sitten pakkasta yli 30 astetta. Muistan kerran kun aamulla oli yli 40 astetta, mutta kouluun lähdimme. Takaisinpäin kotia pikkusiskoani paleli niin kovasti, että hän itki kotimatkalla tällä kahden kilometrin matkalla. Ei taksi hoksinut viedä meitä kotia asti, vaan jätti tien varteen. Oli siinä kova urakka ensimmäisen ja toisen luokan oppilailla.

Mutta elämä oli karua eikä mukavuuksia ollut, ei suihkua eikä heti siellä edes vesivessaa. Vessa oli ulkona ja sinne piti pimeässä lähteä taskulampun kanssa. Ei taitaisi nykylapsilta onnistua kelissä kuin kelissä.

Iltaisin kun oli vain se kaasuvalo, eikä televisiota kuunneltiin radiota ahkerasti, ja luettiin kaikkia mahdollisia kirjaston kirjoja, kun keskikouluun päästiin. Silloin oli jo sitten käveltävä nykyisen viidesluokkalaisen ikäisenä aamuin ja iltapäivisin tien varteen se reilut kaksi kilometriä. Oli tosi pimeää lähteä sinne tielle, että ehti kahdeksaan menevään linja-autoon kirkonkylälle. Oli lähdettävä jo ennen seitsemää kävelemään tien varteen, jos ei sattunut isä olemaan kotona ja menossa jonnekin autolla. Mutta isä oli usein poissa töissä muualla, ja oli sitten käveltävä.

Me opimme marjastamaan jo pienenä, sitten viljeltiin porkkanoita ja sipuleita, että saatiin omaa rahaa. Muistan kun isä osti meille kellot, kun oltiin saatu myytyä meidän palstan sato. Oli siinä ihmettelemistä.

Keskikoulussa oltiin maalaismukuloita, eikä opettajat oikein arvostaneet. Ei meillä ollut kunnon suksia tai luistimia, ja jouduimme lainaamaan niitä. Siitäkös ei ne opettajat pitäneet? Eikö teillä ole luistimia? Eihän me rikkaita oltu, vaikka isä oli eduskuntaan kansanedustajaksi silloin päässyt. Ei se meidän lasten elämää juuri muuttanut. Isä halusi meidän käyvän koulua, siihen hän panosti, kun itse ei ollut päässyt kouluttautumaan! Sitä arvostan kovasti!

Neljätoistavuotiaana aloin pitämään seurakunnan kerhoja ja kaupassa siivoamaan ja hinnoittelemaan tavaroita, näin aloin saamaan pientä taskurahaa. Sitten poimin mustikoita ja puolukoita myyntiin, niin sain rahaa. Olin sitten parina kesänä kotiapulaisena Helsingissä ja sain lukioaikaan matkarahat itselleni sattuman kautta Interrail -matkaa varten. Sain lotossa 1000 markkaa ja olin vielä Helsingissä kuukauden töissä kotiapulaisena niin pääsin matkaan. Lukioaikaan olin baarissa viikonloppuja töissä, kuorin perunoita, leivon sämpylöitä, tiskasin ja siivosin ja sain ensimmäiset rahat matkaan New Yorkiin. Olin silloin 18 vuotta vanha. Maksoin myös ajokorttini osin baarityöstä saamilla rahoillani. Kyllä sitä oppi työntekoa arvostamaan.

Mutta olinhan sitten jo aikuinen, kun pääsin 19 -vuotiaana ylioppilaaksi!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti